*

Hannu Haikonen To understand you know too soon

Valinnanvapaus sopii kouluterveydenhuoltoon

Vastaan koulupsykologi Anna Vuorjoen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa (mielipide 2.6.2016). Vuorjoen mielestä valinnanvapausmalli ei sovi kouluterveydenhuoltoon koska oppilaan auttaminen vaatii toisinaan pitkäjänteistä yhteistyötä terveydenhoitajan, psykologin, kuraattorin, opettajien ja rehtorin kesken. Se, että vanhemmat veisivät lapsensa muulle kuin koulun omalle asiantuntijalle, aiheuttaisi palvelulle Vuorjoen mielestä isoa vahinkoa.

Itselläni perheneuvolapsykologina on monivuotinen kokemus yhteistyöstä ”ulkopuolisena” koulujen kanssa (Espoosta muutaman vuoden takaa). Olen istunut monella eri koululla palavereissa kaikenlaisissa kokoonpanoissa, seurannut luokissa oppituntia, keskustellut puhelimessa, ja monella tavalla laatinut suunnitelmia ja tehnyt työtä yhdessä koulun oppilashuollon, opettajien ja rehtorin, toisinaan samalla lastensuojelun ja joskus lastenpsykiatriankin kanssa.

En ole ollut terveydenhoitaja, kuraattori tai koulupsykologi - mutta olisin voinut ollakin. Enkä ole koskaan huomannut aiheuttaneeni minkäänlaista vahinkoa kouluterveydenhuollolle. Väitänpä jopa: päinvastoin.

 

Pidän Vuorjoen näkökulmaa asiaan liian kapeana. Ratkaisevaa ensinnäkään ei ole se, missä lapsen kanssa työskentelevä ammattilainen istuu, vaan hänen halunsa ja kykynsä yhteistyöhön – ja koulun halu ja kyky siihen vastavuoroisesti.

Se oppilashuolto, jota Anna Vuorjoki koulupsykologina ja Helsingin kaupunginvaltuutettunakin (vas) edustaa, ei sellaista yhteistyötä kuitenkaan halua eikä ilmeisesti ymmärrä. Tiedän sen kokemuksesta, sillä käynnistin keväällä 2015 Itä-Helsingissä yksityisen perheneuvolapsykologin vastaanoton. Saamani vastaus toiveeseen tulla esittäytymään alueen oppilashuollolle kuului kaikessa lyhykäisyydessään:

Kiitos tiedosta. Valitettavasti emme voi lähteä mainostamaan yksityispalveluita työssämme.

Kaupungin linja on johdonmukainen, sillä myöskään sen päiväkotijohto ei ymmärrä sanaa 'yhteistyö'. Yksityistä perheneuvolapsykologia ei huolita edes vanhempainiltaan puhumaan tai keskustelemaan - siis edes ilmaiseksi.

Sillä tavoin Helsingin kaupunki on siis valmistautumassa uuteen soteen. Valinnanvapauteen ja palvelujen moninaisuuteen liittyvä todellinen ongelma, jota Vuorjoki ei kirjoituksessaan tuo esille, on nykypalvelujen haluttomuus ja ilmeinen osaamattomuuskin olla sellaisissa mukana.

 

Erikoistuessani perheneuvolatyöhön vuonna 2009 tutkin lopputyössäni sitä, miten perheneuvoloiden todelliseen tuottavuuteen päästäisiin käsiksi, mitä se oikeastaan on ja mistä se tulee.

Lasten - en nykyjärjestelmän - parasta ajatellen näenkin tilanteen aivan päinvastoin kuin Anna Vuorjoki kirjoituksessaan: se, mikä Vuorjoelle on suuri uhka, on omasta mielestäni suuri mahdollisuus.

Jos mahdollisuuteen tartutaan, valinnanvapaus ja palveluiden monipuolistuminen pakottavat erilaiset ajattelutavat, eri osaajat ja eri organisaatiot vuorovaikutukseen keskenään ja pois mukavuusalueiltaan – ja se on hyvä! Se tuottaa näkemystä, haastaa ajattelua, virkistää, ja varjelee uupumukselta ja luutumukselta niin työntekijöitä kuin organisaatioitakin.

Olen varma siitä, ettei todellinen osaaminen ja asiantuntemus lastenkaan ongelmissa kehity linnoittautumalla omien muurien sisälle. Todelliselle tuottavuudelle sellainen on myrkkyä.

 

Silmiinpistävää Vuorjoen kirjoituksessa on, että vanhempien vapaus valita lastaan tapaava työntekijä näyttäytyy siinä ainoastaan negatiivisena. ”Ilmeisesti vanhemmat voisivat viedä lapsensa muulle kuin oman koulun terveydenhoitajalle”. Ilmeisesti, vanhemmat. Todellakin!

Mihin se johtaisikaan, jos asiakkaat saisivat valita palvelunsa tai peräti äänestää jaloillaan, kun palvelu ei heitä tyydytä? Kunta-aloilla on totuttu siihen, että asiakkaat - jopa lapset - jäävät eduissa ja oikeuksissa kakkoseksi ja kolmoseksi työntekijöille ja organisaatiolle. Työntekijän suoja korkea, lapsen matala.

Muistan kohdaltani pari tapausta, joissa lapsi käytännössä jäi koulussa ilman kuraattoria tai psykologia, koska hän jostain syystä ei halunnut siihen ainoaan tarjottuun luottaa. Kun niin aika-ajoin käy, niin sittenkö se on Vuorjoen mielestä vain voi-voi? Toisinaanhan kyse on henkilökemioistakin - ei työntekijän hyvyydestä tai huonoudesta sinäänsä.

 

Ennen kuin asioita voidaan ryhtyä korjaamaan, on tunnustettava tosiasiat. Vuorjoen kirjoitus huokuu huolta järjestelmästä. Huolen kartoitus pitää kuitenkin aloittaa lapsesta.

 

Vuorjoen mukaan pitkäjänteinen monen eri ammattilaisen yhteistyö on helppo järjestää koulun sisällä. Kuitenkin juuri se helppous on osasyynä siihen, että kuva oppilaasta joskus värittyy eikä hänen tilannettaan osata koulussa arvioida neutraalisti.

Silloin mahdollisuus tavata koulun ulkopuolista terveydenhoitajaa, psykologia tai kuraattoria voi olla oppilaalle mahdollisuus tulla oikeasti nähdyksi ja kuulluksi. Se on tärkeää jo itsessään, mutta samalla lapsella on mahdollisuus saada mukaan koulupalaveriin aidosti oma, ammattilaisten kieltä taitava työntekijänsä.

Varsinkaan ei ole harvinaista, että käsitys, joka lapsesta muodostuu perheneuvolassa, eroaa jonkin verran koulun käsityksestä. Sillä, miten näitä erilaisia käsityksiä sitten tutkitaan ja sovitetaan yhteen eri ammattilaisten, lapsen ja vanhempien kesken esimerkiksi koulupalaverissa, on helposti ratkaiseva merkitys lapsen asioiden kehittymisen kannalta. Sillä on paljon merkitystä myös itse kunkin ammattiosaamisen kannalta. Voin sanoa, että monet parhaista kokemuksista perheneuvolauraltani liittyvät koulupalavereihin.

 

Täydellistä systeemiä ei voi piirtää edes paperille saati toteuttaa sellaista käytännössä. Kaikenlaisissa järjestelmissä on omat parhaat puolensa. Niin nykyisessäkin. Vuorjoki kuitenkin kuvailee koulun oppilashuollon toimintaa kuin se olisi tarkoilla hammaspyörillä naksutteleva kone kerryttämässä tietoa, kehittämässä toimintatapoja ja tukemassa ”oppilaiden tervettä kasvua”. Sellaistakin kaiken juoksemisen, törmäilyn, tulipalojen sammuttamisen ja vaillinaisuuden joukkoon varmasti mahtuu. Haavekuvien ja taikarahojen varaan kehittämistä ei kuitenkaan kannata perustaa.

Vuorjoen kuvailemaa vaihtoehtoa ei ole olemassa. Ei ole sellaisia oppilaita, perheitä, opettajia eikä terveydenhuollon ammattilaisia, jotka säännönmukaisesti loksahtelisivat rattaiden koloihin. Kaikissa vaiheissa tarvitaan ihmisyyttä ja räätälöintiä, ja silloin on parasta kehittää palveluita, joissa luotto kohdistuu ensisijaisesti ihmiseen - ei järjestelmään. Luotto vanhempiin, lapseen ja ammattilaisiin ei tuota ainoastaan ratkaisuja paikallisiin ongelmiin vaan samalla parempaa asiantuntijuutta, parempaa osallisuutta yhteiskuntaan ja parempaa kansalaisuutta.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän HannuHaikonen kuva
Hannu Haikonen

Miksi vastaan Vuorjoen kirjoitukseen tässä enkä (edes yritä) Hesarissa: Koska perusteluni vaativat yli tuplaten enemmän tilaa kuin sen pari tuhatta merkkiä, jotka Hesari niille (kenties) tarjoaisi.

Käyttäjän AnnaVuorjoki kuva
Anna Vuorjoki

Kiitokset selkeästi argumentoidusta kritiikistä! Kirjoitin vastauksiani blogiin: http://www.annavuorjoki.fi/2016/06/09/oppilashuolt... (Tässä hiukan viiveellä, koska blogin kommentointitunnusten hankkimiseen meni tovi.)

Käyttäjän HannuHaikonen kuva
Hannu Haikonen

Hei! Kiitos. Tarkoitukseni oli linkittää tuo vastauksesi tänne kunhan tulen poikenneeksi täällä. Nyt tuli sitten poikettua kun sain ilmoituksen viestistäsi.

Toimituksen poiminnat